Kahta Tapanin jälkeistä päivää on vanhastaan sanottu pikku pyhiksi. Johannes evankelistan ja viattomien lasten päivät olivat vielä 1920-luvulla kolmas ja neljäs joulupäivä. Nyt ne ovat ihan tavallisia arkipäiviä tai, kuten tänä vuonna, viikonloppuja.

Näitä päiviä on sanottu myös arki- tai keskipyhiksi. Ne eivät olleet niin pyhiä, etteikö silloin voinut tehdä pientä askaretta mutta eivät niin arkeja, että olisi voinut tehdä kunnolla töitä. Talkootyöt olivat sallittuja ja joissain paikoissa uuden rakennuksen hirsityöt aloitettiin pikku pyhinä. Talkooväkeä kutsuttiin töihin ja siinäpä olikin kunnon kinkun sulattelutalkoot.

Naisväen sanottiin pitäneen arkipyhinä kehruutalkoita, jolloin kylän naiset kokoontuivat taloihin ja yhdessä kehrättiin lankoja ja kerrottiin joulukuulumiset. Nuoret puolestaan kokoontuivat yhteen seuraleikkien merkeissä. Jos saatiin iso tupa, pantiin tassit pystyyn mutta jos ei ollut riittävän suuria tiloja, oltiin ”konstisilla, risaa hyppyytettiin, sormusta kätkettiin, oltiin sokkosilla tai parisilla,” kuten Paulaharju kirjoitti.

Toisena arkipyhäpäivänä oli tapana kiertää kyliä ja kertoilla tarinoita ja kuunnella kuulumisia. Salosta tulee tieto, että: ”Kolmantena joulupäivänä tulivat jouluämmät. Niille tarjottiin sahtia ja saivat ne joskus viinaryypynkin. Ne kulkivat talosta taloon maistellen juomia ja leikkivät pyhien loppuun asti.”

Karjalassa puolestaan sanottiin: ”Keskipyhä kului ripeästi iltahämärään saakka. Silloin alkoi kulkea joulumuoreja ja –lapsia hullunkurisissa pukineissa. Jos talossa heille annettiin lupa, he tanssivat jonkun lystikkään tanssin tai esittivät jonkun hauskan näytelmän. Palkkioksi annettiin sahtia tai viinaryyppy ja lapsille jotain makeaa.”

Viattomain lasten päivästä 28.12 tiedettiin: ”Jos neljäntenä joulupäivänä puut puhdistuvat lumesta, tietää se hyvää vuotta.”

Joulumuorit ja –lapset liikkuivat keskipyhän aikana talosta taloon tanssimassa ja esittämässä näytelmiä. Kuva Joensuusta 1920-luvulla. Siru Romppasen albumi.