Kesän ja syksyn epämääräinen raja on hyvinkin häilyvä. Syksyn alkua ja kesän loppua ei vanha kansa määritellyt tarkkaan. Se kai johtui siitä, ettei alkusyksyn säiden vuoksi voitu tietää, milloin viljat oli saatu korjatuksi eikä silloin tiedetty, mikä oli syksyn alkamishetki.

Sen vastakohdaksi ensimmäinen talvipäivä oli määritelty hyvinkin tarkkaan ja se on aina 14. päivä lokakuuta ilmoista riippumatta. Talvipäivänä tapahtuu työn laadussa selvä muutos. Pellot on kynnetty ja ne on jätetty lepäämään. Talonväki on siirtynyt sisätiloihin, päreet on pantu palamaan seinän rakoihin ja puhdetyöt ovat alkaneet.

Isäntäväki on mennyt metsälle ja pikkuhiljaa aloitellaan rakennus- ja polttopuiden kaato. On siirrytty talvitöihin.

Kun vanha Mikkelinpäivä oli 29.9 ja siitä sanottiin, että se on kesän loppu. Kun kesän loppumisen ja ensimmäisen talvipäivän väliin jäi kaksi viikkoa, niin mitä sitten tällä välillä tapahtui ja oliko sillä jotain merkitystä? On ajateltu, että jo ennen kristillisyyden alkamista Suomessa ajanlasku tapahtui kuun kierron mukaan ja jos kesän loppu oli täyden kuun aikaan, niin ensimmäisen talvipäivän kuului olla kuun pimeimmän vaiheen aikaan. Näin välillä on kaksi viikkoa. Tätä pimeän kuun aikaa sanotaan myös talviöiksi, joita on kolme. Vanhimmissa kalenterisauvoissa talviyöt merkittiin kolmella viirulla ja niitä seuranneita ensimmäistä talvipäivää merkittiin lehdettömällä puulla.

Kristikansakin otti talviyöt omiin kalentereihinsa. Vuoden 1840 virsikirjassa, missä oli vielä ”joka aikainen kalenteri luku” mainitaan ensimmäistä talvipäivää (14.4) nimellä Calixtus. Ensimmäistä kevätpäivää puolestaan kutsuttiin nimellä Tiburtus (14.4) ja näistä päivistä sanottiin: ”Minkä verran Calixtuksena on lehtiä puussa, sen verran Tiburtuksena on lunta maassa.” Tämän mukaan vielä huhtikuun puolessa välissä lunta on maassa runsaasti.

Niin kuin olen aiemminkin kirjoittanut, vanha kansa jakoi vuoden neljään vuoden aikaan. Edellä mainittujen Calixtuksen ja Tibutuksen lisäksi oli talven napa (13.1) ja keskikesä (13.7). Talvennavassa talven selkä taittui ja ryhdyttiin kunnostamaan kesän kyntövälineitä ja kalaverkkoja. Keskikesä on puolestaan vuoden lämpimin päivä. Nämä neljä päivää määrittivät vanhan kansan vuoden kierron.

Talvipäivänä talonpojilla oli tapana ennustaa koko talven säätä sian pernasta. Talvipäivänä teurastettiin sika ja siitä katsottiin tulevat ilmat. Ehkä ei ole tässä yhteydessä tarpeen kertoa, kuinka pernasta säitä voitiin mittailla, kun sikoja ei meillä kaupunkilaisilla kovin paljon sisällä majaile. Meidän ei onneksi tarvitse sikojamme mennä teurastelemaan sääennustusten vuoksi. Otettakoon siis tämän päivän (12.2) eli ikivanha Mikonpäivän sääennustukset apuun:

”Jos Vanhana Mikkona on hyvä ilma, piisaa sitä Köyriin (4.11) saakka.” Ainakin täällä paistaa aurinko pilvettömältä taivaalta ja lämpökin on palanut, joten Köyriin asti voimme käyskennellä pitkin pellon laitaa.

”Jos Vanhalle Mikolle lehdet lähtee, niin Vanhalle Jyrkille (6.5) kesä tulee.” Eipä taida vielä toukokuun alussa olla kesä, ainakaan tämän ennustuksen mukaan, sillä ainakin meillä puissa on vielä runsaasti lehtiä.

Kun Birgitan kylmistä päästiin, voimme nauttia lämpimistä ilmoista pitkään ja vasta 13. päivä joulukuuta alkavalla viikolla saamme pysyvän lumen. Näin väittää vanha kansa.

Talven tuloa ja marrasmarkkinoita odotellessa. Kuva Joensuun kauppatorilta vuoden 1952 marrasmarkkinoilta.