Päivänpalama eli kesäpäivänseisaus

”Jos kesäpäivänseisauksen aikana on kaunis ilma, silloin jatkuu kauniita ilmoja,” Kontiolahdella sanottiin.

Kesäpäivänseisausta eli päivänpalamaa on vietetty eri päivinä tunnetun historiamme aikana. Agricolan aikana 1500-luvulla päivänpalama oli joko 10. tai 12. päivänä kesäkuuta. Agricola kirjoitti, että: ”Silloin pisimmän päiwän canda.” Tämähän ei sinänsä ole väärin, sillä vielä tuolloin elimme Juliaanisen kalenterin mukaan, mikä oli tuolloin 12 päivää jäljessä. Vuonna 1572 Euroopassa ajanlasku muutettiin ja päiviä laitettiin 10 lisää. Silloin päivänpalaman ajaksi saatiin 20. tai 22. päivä, joka vastaa nykyistä tietoa kesäpäivänseisauksesta.

Suomessa ajanlasku muutettiin Gregoriaaniseksi vuonna 1753.  Juliaanisesta kalenterista ryhdyttiin puhumaan vanhasta luvusta ja sitä käytettiin vielä kauan virallisen muuttamisen jälkeenkin.

Vanhat ihmiset puhuvat vielä tänäkin päivänä pesäpäivistä, jolloin aurinko on kolme päivää pesässään, ennen kuin se lähtee uudelle kierrokselle. No, näinhän ei ole, vaan päivä alkaa kesäpäivän tasauksen jälkeen vääjäämättä lyhetä. Pesäpäivistä on sanottu: ”Pesäpäivä on kolme päivää ennen juhannusta. Jos silloin sataa, se tekee touot valkoisiksi, kypsyttää ennen aikaansa, lakkauttaa kasvamasta jo oraana.”

Juhannusviikolla ei kannattanut aloittaa mitään pitempää urakkaa, sillä: ”Vanhat viisaat sanovat, että juhannusviikolla, kun päivä seisoo, ei pidä aloittaa sellaista työtä, jonka pitäisi edistyä, eikä myöskään istuttaa mitään kasveja, koska ne tällöin seisovat naulassaan kovin kauan.”

Pesäpäivän ukkoset tiesivät vanhan kansan mukaan huonoa kesää. Myös sade päivänpalaman aikaan oli huono enne syksyn sadonkorjuulle.

Kaiken kaikkiaan kesän katsottiin alkavan päivänpalamasta.

Päivänpalamasta alkoivat juhannusenteet ja –taiat. Ensimmäisiä tehtäviä oli viedä tyttöystävä halkopinojen viereen ja suudella häntä tulisesti. Se takasi avio-onnen vuosikymmeniksi eteenpäin. Kuva 1950-luvun puolivälistä Lehmosta.

paivanpalama