Mikon eli ylienkeli Mikaelin päivä oli yksi tärkeimmistä päivistä koko syyskaudella. Mikonpäivää kutsuttiin myös Mikkelin päiväksi tai Mikonpäivän santiksi, missä santti tulee latinankielen sanasta sanctus eli pyhä.

Vanha kansa puhui Arki-Mikkelistä nimenomaan 29. päivän kohdalla. Oli myös Mikkelin lauantai ja varsinainen Mikkelin sunnuntai ja vielä maanantai.

Arki-Mikkelin on tullut sanontaan vasta vuoden 1772 jälkeen, sillä tuona vuonna Suomessa ja Ruotsissa Mikkelinpäivä määrättiin 29. päivän jälkeiseksi sunnuntaiksi. Arki-Mikkeli oli tärkeä rajapyykki syksyn askareille. Sanottiin: ”Mikkelistä ämmät pirttiin ja nauriit kuoppaan,” tai vielä tarkemmin:  ”Mikkelistä  päre pihtiin, tutti rukkiin, kaali kuppiin, akat pirttiin ja nauriit kuoppaan.”

Naisten on Mikkelistä viimeistään aloitettava sisätyöt, viljat ja kasvikset oli saatava Mikkeliin mennessä korjatuksi ja päre voitiin sytyttää antamaan valoa.

Myös karjanhoidossa Mikkeli oli tärkeä päivä, sillä eläinten laiduntaminen ulkona lopetettiin ja lehmät vietiin sisäruokintaan. Mikkelinä myös tiedettiin, kuinka karjalle tulee talven aikaan käymään. Sato ratkaisi myös eläinten kohtalon, sillä jos sato oli niukka, eläimiä ryhdyttiin teurastamaan sitä mukaan, kuinka monta lehmää voitiin säästää. Hevoset säästettiin viimeiseksi, sillä ne olivat elämisen ehto seuraavalle satokaudelle.

Mikkelinpäivästä alkoi myös palvelijoiden viikko eli runtuviikko. Silloin lähdettiin vanhasta työpaikasta ja mentiin uuteen palvelupaikkaan. Tämä tapa yleistyi vuoden 1335 jälkeen, jolloin Ruotsi-Suomessa virallisesti lopetettiin orjuus ja vuoden kestävät työpestit yleistyivät. Pestin sopiva loppuminen oli korjuutöiden päättyminen eli Mikkelinpäivä. Vuoden 1664 asetuksessa mainitaan: ”Palkollinen saa vapaata seitsemän yötä palvelusvuoden välissä, ei enempää.” Runtuviikko on myös ollut palvelusväen yleinen avioitumispäivä, jolloin elettiin rehvakkaasti eli ruotsiksi drunta, mistä tulee suomenkielen sana runtu.

Mikkelistä ryhdyttiin laskemaan aikoja jouluun ja kevääseenkin. Kansanperinteessä on runsaasti laskutapoja ja loruja, kuinka syksy etenee jouluun. Tässä muutama. Ensin koko vuoden kierto: ”Kesää Mikkeliin, syystä jouluun, talvea Mattiin (24.2) , kevättä juhannukseen.”

”Viikko Mikkelistä Pirjetaan (7.10), toinen siitä talvitöihin, kolmas orava määräpäivään.” Mikkelin päivän jälkeen voitiin viettää viikko vähän vapaammin ja laittaa tavarat talviteloille. Pirjetan päivän jälkeen aloitettiin talviaskareet ja siitä viikko päästiin oravapäivään, mikä tarkoitti sitä, että oravan nahka alkoi olla tuuheimmillaan lokakuun puolen välin paikkeilla ja silloin siitä saatiin paras hinta. Pyynti siis aloitettiin Pirjetasta viikon perästä.

”Kuusi viikkoa  Mikosta Marttiin (11.11), kuusi Martista jouluun.” Jouluhan oli luonnollisesti tärkeä ajankohta, sillä silloin voitiin taas huokaista talven töistä ja viettää muutama päivä Jeesuksen syntymä juhlaa, jonka jälkeen alkoi kevät askareet.

Mikko määräsi pitkän ajan ilmoja. ”Mitä Mikkona, sitä Köyriin tai pyhiinmiehiin,” oli hyvin yleinen sanonta. Mikkelin sää kertoi koko lokakuun sään, sillä pyhäinpäivä on lokakuun lopussa. Myös kevään tuloa ennustettiin Mikkelistä: ”Jos Mikkelinä lehti lähtee, Jyrkille (23.4) kesä tulee.” Vaikka lehtiä onkin varissut maahan, suurin osa lehdistä on vielä puissa sitkeästi. Kesä ei siis tule vielä Jyrkin päivänä.

Sitten yleisiä sääennustuksia: ”Jos vasta Mikkelin jälkeen kylmää, tuskin joulunakaan on lunta,” Karjalassa sanottiin. Nyt on ollut lämmin syksy, jota ennustin syyskuun alussa. Tätä lämmintä näyttää kestävän aina lähelle joulua. Myös puissa olevat vihreät lehdet ennakoivat pitkää syksyä samoin ukkoset Mikkelinpäivä aikaan kertovat pitkästä syksystä. ”Niin monta viikkoa, kun lehdet ovat jälkeen Mikkelin, niin monta viikkoa on lumi maassa jälkeen Jyrkin,” Heinävedellä sanottiin. Tätä sanontaa tavataan myös muualla Suomessa.

”Mikonpäivänä jos tuuli on etelässä, tulee kesä nopeasti,” Joroisessa sanottiin.

Näiden ennustusten perusteella vanha kansa on sitä mieltä, että lämmintä jatkuu vielä pitkään lähelle joulua, kevään tuloa saadaan odotella pitkään mutta kesä tulee sitten nopeasti.

Sitten vielä muutama varoituksen sana: ”Jos Mikkelinä syö nauriita, saa paljon peräpukamia,”  tai ”Mikkelinpäivänä ei saa syödä nauriita; niistä tulee paiseita ruumiiseen.”

Mikkelinpäivänä piti tukkia seinät, että lämpö pysyi sisällä koko talven. Otettiin tukko sammalta ja kierrettiin tupa myötäpäivään kaksi kertaa ja vastapäivään kerran ja joka kierroksen jälkeen piti laittaa tukku sammalta seinän rakoon ja sanoa: ”Piä lämpimäs!” Sitten voitiin odotella talven tuloa, sillä lämpö pysyi varmasti sisällä. Omakotiasujat voisivat koettaa tätä keinoa ja katsoa, kuinka lämpölaskun käy.

Kotitontuille oli Mikkelinpäivänä annettava yhdeksän tippaa viinaa ja runsaalla voilla voideltu leipä. Lahjat oli vietävä ulos kuoppaan ja sanottava samalla: ”Tässä sulle haltijalle lämmikettä ja evästä.” Kotitonttu oli tyytyväinen, kun häntä muistettiin.

Mikkelinpäivä oli suuri juhlapäivä ja silloin tehtiin kaikki talvella tarvittavat taiat, ennustettiin tulevat säät, naitettiin palvelusväki ja aloitettiin pitkä talven vietto. Kun kaikki teki huolella, niin talvestakin selviydyttiin kunnialla.

Mikkelinpäivänä pantiin päre pihtiin ja näin ensimmäistä kertaa saatiin valoa pirttiin. Kuva 1920-luvulla.